Otsikko on Superchickin biisistä Courage.

Biisi joka on surullinen, mutta mielestäni todella kaunis. Sitä kuuntelin ehkä noin vuosi-pari sitten erittäinkin paljon. Ymmärtääkseni se kertoo anoreksiasta. Vakava sairaus.. Olen sen parikin kertaa aivan liian läheltä joutunut todistamaan. Anoreksia ei pelkästään pilaa ihmisen kehoa, mutta myös mielen. Pahimmassa tapauksessa se pilaa monia ihmissuhteita. Se muuttaa ihmistä, usein pysyvästikin.

Joskus toivoin, että mulla olis anoreksia. Ehkä se oli vain jotain itsesääliä, että sillä tapaa mut huomattaisi ja otettais oikeesti vakavasti.. Ei sillä, en mä ikinä oo silti tykänny olla täysin huomion keskipisteessä.

Nojoo, itsekuri ei kuitenkaan koskaan riittänyt siihen, etä yrittäisin oikeesti laihduttaa itseni sairaaksi. Eikä ehkä jonkinlainen itsearvostus..? En mä halua itteeni satuttaa, enkä ketään muitakaan. hmnnm.. Tästä aiheesta voisi melkeinpä kirjoittaa hieman enemmänkin.

Salaisuus, jota en koskaan kenellekään (ainakaan suoraan) ole kertonut, on se, että joskus myös pakotin itseni oksentamaan.. En tehnyt sitä kuin muutaman kerran, mutta silti muistan aina sen, kun kerran erään oksentamisen jälkeen katsoin itseäni peilistä ja näin itkevät silmät, jotka eivät näyttäneet ollenkaan tutuilta.. Olin aivan kuin joku muu. Hetken aikaa pelkäsin itseäni.. Kunnes pyyhin kyyneleet ja lähdin pois vessasta, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kerran isäni kuuli epäilyttäviä ääniä wc.n suunnalta, kysyi että mitä ihmettä teen.. Pienen hätävalheen avulla selivisin siitäkin tilanteesta.. Sen jälkeen en ole sen pahemmin oksentanut, en halunnut että kukaan saisi tietää.
Oksentamiseni ei kylläkään ollut silloin sitä, että halusin laihduttaa.. Halusin vain eroon siitä suuresta syyllisyydentunnosta, joka aiheutui tajuttomasta ahmimisestani... Montakaan kertaa en oksentanut kaikkea syömääni pois, vain sen verran, että paha olo katosi.

Ehkä tuolloin vain etsin itseäni, ja purin pahan oloni itseni kiusaamiseen.. Mutta ainakin suurilta osin tuollaiset ajat ovat ohi. Nykyään olen (ainakin omasta mielestäni) paljon tasapianoisempi, ja osaan hallita itseni ja omat tunteeni.

... Pakko silti myöntää, että jollain sairaalla tavalla "ihailen" anorektisia ihmisiä. Välillä ajattelen, että mikään ei ole ihmisessä kauniimpaa, kuin sirot luut, jotka kuultavasti ohuen ihon läpi... Solisluut ovat kauniit, kapeat nilkat ja ranteet, selkänikamat.. oikeastaan kaikki.. Mutta täysin luuranko ei kuitenkaan saisi olla.

Tämä kirjoitus on ehkä todella sekava, mutta siihen kirjoitin kaikkea, mitä en ole oikeastaan ikinä itsestäni halunnut kaikille paljastaa.. Nyt sen kutienkin tein.
Toivon vain, että kovinkaan moni tuttuni ei tätä lue.. Tai ei ainakaan tunnistaisi minua.

Ja muuten. Otsikko pitää kohdallani aivan liian hyvin paikkaansa.. En ymmärrä.

Missä vaiheessa aloin pitämään itseäni rumana?